Savu konepellin alla

Luin keväällä todella mielenkiintoisen kirjan The Road Less Travelled, jonka on kirjoittanut amerikkalainen psykiatri Dr. Scott M. Peck. Kirjan alussa hän kertoo kohtaamisesta naapurinsa kanssa, joka oli korjaamassa ruohonleikkuriaan. Peck ihaili tämän taitoa ja totesi, ettei itse osaisi tehdä samaa.

Naapuri vastasi:

“That’s because you don’t take the time.” 

Kommentti pysäytti hänet. Se sai hänet tajuamaan, että hänellä oli ollut tiedostamaton ajatus siitä, ettei hän ole kykenevä ratkaisemaan tietynlaisia ongelmia kuten rikkinäistä ruohonleikkuria. Jos hän ei heti osannut jotain, hän ei myöskään pysähtynyt sen äärelle.

Olen huomannut tämän myös itsessäni työpaikallani Vesiurheilukeskus Laguunilla, jolla olen ollut nyt neljä vuotta töissä. Jos joku haastava tilanne tuli ensimmäisenä kesänä vastaan, otin helposti puhelimen käteen ja kysyin joltain toiselta. Jos en heti osannut jotain, joku muu varmasti tiesi. Vuosien aikana suhtautuminen ongelmatilanteisiin on kuitenkin muuttunut. Enää lähestymistapa ongelmatilanteisiin ei ole pelokas, vaan siihen on tullut rutkasti uteliaisuutta. Kun oikeasti malttaa pysähtyä tutkimaan edes minuutiksi, mikä on pielessä ja mistä kohtaa, moni asia voi selvitä käyttämällä maalaisjärkeä ja ripauksella luovuutta. Puhutaan siis kyvykkyyden tuntemisesta haastavissa tilanteissa. 

Tämä sai minut miettimään samaa ilmiötä nuorten urheilussa.

Kuinka helposti nuoren urheilijan ”mä en osaa” ajatus muuttuu lopulliseksi toteamukseksi itsestä, jota sitten pidetään totena?

Carol Dweckin kasvun asenteessa puhutaan siitä, että ”mä en osaa” ajatus voisi muuttua muotoon ”mä en osaa vielä”. Siinä on iso ero. Ensimmäinen sulkee uuden oppimisen, toinen rakentaa siltaa tulevaisuuteen ja hetkeen jolloin oppiikin tuon uuden taidon. Mieli on avoimempi oppimaan tämän hetken epäonnistumisesta, kun uskoo että voi vielä joku päivä oppia kyseisen taidon. 

Ajatellaan vaikka jääkiekkoilijaa, joka kamppailee jatkuvasti jonkin tietyn pelitilanteen kanssa. Esimerkiksi puolustaja syöttää kiekon omassa päädyssä laidassa olevalle hyökkääjälle ja tämä ei saa kiekkoa pois paineen alta. 

Jos sama epäonnistuminen tapahtuu tarpeeksi monta kertaa, voi mieleen alkaa nousta ajatus:

”Mä en vaan osaa tuollaisia tilanteita.”

Yksittäinen vaikea tilanne pelissä alkaa muodostaa kertomusta omista kyvyistä jonka ottaa virheellisesti totena.

“En saa kiekkoa tuosta ulos”, “En ole hyvä tuollaisissa tilanteissa”, “Emmä osaa”.

Esittäisin kysymyksen psyykkisenä valmentajana: kuinka monta kertaa urheilija todella on pysähtynyt tämän heikkouden äärelle ja tutkinut mitä tilanteessa tapahtuu? 

“Mitä tässä oikein kokonaisuudessaan tapahtuu? Missä kohtaa tilanne vaikeutuu mulle? Mitä teen itse siinä hetkessä, kun kiekko tulee lapaan? Mitä ajattelen? Mitä voisin kokeilla?”

Jos pysähtyy tutkimaan tilannetta uteliaisuudella, niin vanha ajatus ”mä en osaa” ei olekaan enää automaattinen näkökulma, vaan sitä käytetään lähtökohtana tutkimiselle. Lähtökohtana sillan rakentamiselle tulevaisuuden onnistumista varten. Tätä on kasvun asenne. 

Sama pätee tunteisiin.

Urheilija voi tuntea esimerkiksi paljon jännitystä ennen kisaa, jonka kautta voi nousta ajatus: ”Hitsi taas jännittää vaikka kuinka yritän päästä siitä eroon.” Mitä jos tunnetta ei tarvitsekaan ensimmäisenä yrittää poistaa? Mitä jos ensinnäkin pysähdytään tutkimaan, mitä tilanteessa oikein tapahtuu ja lähdetään siitä. Avataan ruohonleikkurin konepelti niin sanotusti. (Tässä vaiheessa tiedostan, että ruohonleikkurissa ei ole varsinaista konepeltiä, joka voi vakuuttaa lukijan siitä, että puhun kyvyttömyyden tunteesta myös omakohtaisesta näkökulmasta).

Niin. Huomaanko mitä ajattelen kun tunne nousee? Mitä kehossani tapahtuu, kun saan kiekon laidalla? Miten reagoin, kun tämä tunne tulee? Aletaan pilkkoa tilannetta osiin, jotta saadaan selkeämpi kokonaiskuva. Se on loistava lähtökohta lähtemään kehittämään uusia lähestymistapoja pelitilanteelle. 

Psyykkisessä valmennuksessa harjoitellaan tätä reflektoimista. Pysähtymistä. Tarkoituksena ei ole aina, tai ainakaan heti, poistaa ongelmaa tai antaa siihen valmista vastausta, vaan joskus auttaa urheilijaa avaamaan ongelman “konepelti” ja katsomaan, mitä siellä oikeasti tapahtuu.

Stoalainen kreikkalainen filosofi Epiktetos sanoi aikanaan:

”Ihmisiä eivät järkytä asiat, vaan heidän uskomuksensa niistä.”

Ongelma ei välttämättä aina ole siinä, mitä meille tapahtuu, vaan siinä, miten suhtaudumme ongelmaan.

”Mä tuun häviimään tän kamppailutilanteen.”, ”Toi tulee voittamaan mut.”, ”Taas tää jännitys tuli ennen kisaa.” Tällaiset ajatukset eivät itsessään ole ongelma. Niitä nousee ihmisessä väistämättä ja se on täysin luonnollista. Mutta suhtautuminen niihin on kuitenkin aina meidän valittavissamme. Meillä ihmisillä on järjettömän hieno voima vaikuttaa siihen mitä meille tapahtuu ja miten suhtaudumme siihen. Yritämmekö päästä näistä epämukavista ajatuksista eroon? Alammeko välttelemään tilanteita, joissa niitä syntyy? Voisimmeko toimia vastoin vaistojamme ja alkaa pysähtyä epämukavan äärelle? Mitä siitä seuraisi?

Psyykkisessä valmennuksessa urheilija saa tukea näiden käsittelyyn, sillä yksin se on melko haastavaa- muutenhan emme juoksisi näitä epämukavia tuntemuksia karkuun.

Dr. Peckin naapurin napautus on simppeli: emme yleensä käytä tarpeeksi aikaa ongelman ratkaisemiselle. Syitä sille on monia, mutta koita huomata, jos se tulee tunteesta että et koe olevasi kyvykäs. Se ei ole totta. Olet kyvykäs ja juuri sen takia voit kehittyä haluamillasi osa-alueissa. Usko minua. Mä uskon suhun. Todella.

Kuinka moni asia elämässä ja urheilussa jää meiltä tutkimatta vain siksi, että olemme jo etukäteen päättäneet, ettemme osaa? Ehkä kyvykkyys ei pelkästään synnykään siitä, että onnistumme. Joskus se alkaa syntyä siitä, että uskallamme jäädä haastavan asian äärelle, jota emme vielä osaa.

Haaste: Tutki kuinka kyvyttömyyden tunne ja sen kautta nousevat ajatusmallit näkyy mahdollisesti omassa elämässäsi. Onko sinulla ollut pidempään päällä ongelmatilanne urheilussa tai kenties ruohonleikkurin kanssa? Kuinka usein olet oikeasti pysähtynyt ongelman äärelle ja käyttänyt aikaa sen ymmärtämiseen? Miltä tuntuisi pysähtyä minuutiksi ongelman äärelle?